Sosionomiopiskelijan mietteitä ammattiharjoittelujaksosta ja omaishoitajuudesta

joulukuu 19, 2017

Olen kolmannen vuoden sosionomiopiskelija Oulun ammattikorkeakoulusta ja tein toisen opintoihini kuuluvan ammattiharjoittelun Oulun seudun omaishoitajat ry:ssä. Tämä reilu kaksikuukautinen on hurahtanut niin vauhdilla, että välillä on pitänyt pitää oikein kaksinkäsin kiinni, ettei vain tipahda kyydistä. Toisin sanoen varsin oivallinen harjoittelujakso, kun olen päässyt tutustumaan ja olemaan mukana monenlaisessa toiminnassa. Tästä kiitos kuuluu yhdistyksen työntekijöille, jotka ovat ottaneet opiskelijat avoimin mielin vastaan ja mukaansa käytännössä kaikkialle, minne olemme vain tohtineet mukaan pyytää.

 

Ennen tätä harjoittelujaksoa minulla ei ollut kovinkaan laajaa käsitystä omaishoitajuudesta. Arvostus toki tätä mittaamattoman tärkeää työtä kohtaan oli sanomattakin selvää. Niin kuin uskoakseni monet muutkin herkästi olettavat, käsitin omaishoitosuhteen olevan useimmiten joko iäkkäiden puolisoiden välinen tai aikuisen lapsen ja vanhemman välinen. Miten väärässä olinkaan. Omaishoitosuhteita on vähintään yhtä monenlaisia, kun on meitä ihmisiäkin. On vanhempia, jotka hoitavat erityistä lastaan tai vanhempia, jotka hoitavat aikuista lastaan. Omaishoitosuhde voi olla myös sisarusten välinen, niin iäkkäiden kuin työikäistenkin. Omaishoitajan ja läheisen välissä voi myös olla satoja, ellei tuhansia kilometrejä – huolehtia, hoitaa ja rakastaa voi myös etäältä. Taustalla voivat olla mielenterveysongelmat tai päihderiippuvuus, muistisairaudet tai onnettomuudessa vammautuminen.  On myös nuoria, jotka pitävät huolta vanhemmastaan. Pidän tärkeänä tätä omaishoitajuuden moninaisuuden entistä näkyvämmäksi tuomista, josta mahtavana esimerkkinä on Hyvinvoiva perhe –hanke. HYPE:n myötä tukea ovat saaneet myös ne omaishoitoperheet, joissa on erityisiä lapsia. Moni omaishoitaja ei edes tunnista olevansa omaishoitaja, vaan heidän mielestään omaishoitajuudeksi muuttunut tilanne on itsestään selvä ja luonnollinen tapa huolehtia rakkaasta läheisestä. Eikä väsymistäkään välttämättä edes itse huomaa, kun on vuosikausia tottunut laittamaan toisen tarpeet omien tarpeidensa edelle. Rakkaus kantaa, mutta olen huomannut, että se joskus voi myös sokaista oman jaksamisen kustannuksella.

 

Harjoittelujaksoni aikana olen pistänyt merkille sen, miten yhdistyksen järjestämässä toiminnassa on pääasiallisesti ollut yhdistävänä teemana omaishoitajien hyvinvoinnin ja jaksamisen lisääminen. Olen saanut olla mukana muun muassa Ommaiskahviloissa ympäri Oulun seutua. Toisaalla teimme käsihoitoja omaishoitajille taka-ajatuksena ehkä vähän hoksauttaa siitä, miten tärkeää on muistaa huolehtia myös omasta hyvinvoinnistaan. Yksinkertaisimmillaan pieni voimauttava hemmotteluhetki arjen pyörteissä ei välttämättä vaadi sen kummempaa, kuin hetken omaa aikaa ja tarvittavan määrän sokeria, oliiviöljyä ja hunajaa. Reseptiin kun lisätään vielä ystävä ja kupponen kahvia, väittäisin mielen virkistymisen olevan taattu.

 

Taas toisaalla keskustelimme Sirpa Remahlin johdolla myötätunnosta ja armollisuudesta itseään kohtaan. Vaikka keskustelu soljui välillä rankkoihinkin kokemuksiin, tunteisiin ja ajatuksiin, oli tunnelma kauttaaltaan lämmin ja välittävä. Mielestäni vertaistuen merkitystä ei voi koskaan liiaksi ylistää, vertaistuessa on voimaa. Oli kyse sitten omaishoitajuudesta tai ylipäätään mistä tahansa elämässä vastaan tulevasta haasteesta, on äärimmäisen lohduttavaa kuulla, ettei ole kokemuksessaan yksin. Kun rinnalla on samankaltaisia ristiriitaisia tunteita kokenut ja samanlaisia ajatuksia mielessään pyöritellyt ihminen, oma ”taakka” muuttuu yllättäen keveämmäksi kantaa. Huomasin Ommaiskahviloiden keskusteluissa usein toistuvan samanlaisia mietteitä. Esimerkiksi mietteitä siitä, että itsestään huolehtiminen ei ole itsekästä, vaikka se siltä voi tuntua. Päinvastoin, se on molempien etu. Eikä avun pyytäminen tai sen vastaanottaminen ole millään muotoa merkki luovuttamisesta. Sillä vaikka olisikin sanonut kerran ”tahdon, myötä- ja vastamäessä”, se ei tarkoita sitä, että kaikesta tulisi selvitä yksin.

 

Kuten Tabermannkin runossaan toteaa:

”Ihminen tarvitsee ihmistä, ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen.”

 

Aino Tarvainen, sosionomiopiskelija