Ammattilaisen maailmantuskaa

Se hetki, kun työssäni luon vanhemmalle vahvaa uskoa siitä, että tästäkin ryhmätilanteesta selvitään hänen ylivilkkaan lapsensa kanssa. Vahvistan ja tuen. Otetaan vain menetelmät käyttöön. Ei ole mitään hätää, kaikki menee kyllä hyvin. Täällä kaikki saavat olla juuri sellaisia kun ovat. Ja hetken koittaessa, mikään ei onnistukaan. Eihän tässä näin pitänyt käydä, minunhan piti ammattilaisena osata ja hallita tämä.

Joskus ammattilaisenakin tuntuu siltä, että kaikki keinot on käytetty. Jaan kollektiivisen turhauman erityislasten vanhempien kanssa. Takki tuntuu tyhjältä. Mitä vielä on jäljellä, kun erilaiset menetelmät on testattu ja toimintamallit käyty läpi. Oppaat on luettu ja neuvot ja vinkit viritelty osaksi omaa toimintaa. Ja siltikin, tunne osaamattomuudesta on edelleen vallitseva.

Työssäni kohtaan usein vanhempia, joita tekisi mieli mennä halaamaan, ja sanomaan, että minä ymmärrän. Samassa veneessä me olemme. Yhdessä koitetaan näitä asioita eteenpäin saada. Parempia asiantuntijoita te olette lastenne kanssa, kertokaa te minulle.

Elämme tietoyhteiskunnassa, jossa valtaisa tiedon määrä on häkellyttävää. Tiedämme asioita, jolla ei ole mitään merkitystä. Tiedonmuruset ovat vain turhaa, ajatuksiamme täyttävää pikkusälää, jota imemme eri kanavista itseemme. Samaan aikaan saamme tietoa myös niistä tärkeistä asioista, niistä joista alan ammattiliset tietävät aina vähän paremmin kuin kukaan muu. Joudumme miettimään miten kasvatamme lapsistamme kunnon kansalaisia, kuinka tukea heitä, kehittää omaa vanhemmuutta, hoitaa omaa hyvinvointia, rakastaa puolisoa, muistaa yhteinen parisuhdeaika jne.

Joku viisas on kerran sanonut, että tieto lisää tuskaa. Allekirjoitan tämän viisauden. Niinä iltoina, kun olen itkenyt maailmantuskaa ulos sisältäni vanhempana, mietin, että jonkunhan tämä kaikki on kannettava. Onneksi meillä on joukko ammattilaisia, jotka ottavat kipeät hommat hoitaakseen. Naurahdan. Taidan konsultoida itseäni. Tiedän, miten asioiden kuuluisi olla, miten niiden olisi hyvä olla. Vielä kun toimisivat käytännön tasolla.

Töissä palaan jälleen kiperään työkeissiin. Haluan löytää ratkaisun ja onnistua yhdessä vanhempien kanssa. Alan etsimään tietoa. Ensilukaisulla tämä vaikuttaa samalta kuin kaikki muutkin, mutta joku saa minut palamaan aiheen luo. Lovefullness. Tutkin aihetta, etsin lisää tietoa ja hymähdän itselleni. Tässä sitä taas ollaan etsimässä tietoa, jonka avulla minustakin tulisi parempi ammattilainen, ihminen ja vanhempi.

Lovefullnessissa kehotetaan laskeutumaan mielentasolta sydämen tasolle. Teen työtä käskettyä ja annan hetken aikaa. Havaitsen kuulevani itseäni vähän paremmin. Sydän on yhteydessä mieleen ja mielentila onkin sydämentila. Saankin hetkeksi vain päästää irti kaikesta järkeilyistä ja vapauttaa ajatukset kuulemaan sisintäni, mitä sillä on sanottavana. Sisäinen mailiboxini vaikutta täydeltä, saapuneita viestejä on paljon. Kummalla tunnuksella kirjautuisin sisään, ammattilaisen vai vanhemman. Ja sitten teen oivalluksen, jonka olen tiennyt koko ajan. Lovefullness aloittaa prosessinsa sisälläni. Haluan tehdä työni sydämeni kautta.

Paras kaikista tarjoamistani menetelmistä perheilleni, on kohdata vanhemmat samalla tasolla, samaan suuntaan katsoen. Unohdetaan suorittaminen ja ollaan vain yhdessä, mietitään vaikka jälkeenpäin niitä ratkaisuja.

Se tunne, kun seuraavalla ryhmäkerralla kaikki onkin helpompaa. Onnistumme yhdessä. Lapset nauttivat ja vanhempien kasvoilla lepää tyytyväinen ilme. Hienosäätö ja korjausliikkeet auttavat, ja vanhempien ja lasten viikon ajan kestänyt sisäinen prosessointi asiasta tuottaakin tulosta. Jokainen haluaa samaa, hyvää. Itken melkein ilosta, kun lapset rentoutuvat, pysähtyvät ja hiljentyvät syliin. Riemuitsen, kun näen väsyneen äidin otsarypyn rentoutuvan.

Sydämeni kertoo, että juuri näinhän tässä pitikin käydä!

 

Kirjoittaja Salla Jämsén on kahden lapsen äiti ja työskentelee perhetoiminnan kehittäjänä Hyvinvoiva Perhe HYPE -hankkeessa.

Posted in Yleinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *