12 tahtoa – kampanja, heinäkuun tahtona ymmärtäminen

heinäkuu 9, 2018

Oulun seudun omaishoitajat ry, Joensuunseudun Omaishoitajat ja Läheiset ry sekä Pääkaupunkiseudun Omaishoitajat ja Läheiset ry toteuttavat yhteisen 12 tahtoa -kampanjan v. 2018, jolloin yhdistykset täyttävät 20 vuotta. Kampanjan tarkoituksena on tehdä näkymätön näkyväksi – kertoa suoraan ja mutkattomasti mittaamattoman tärkeästä työstä. 12 tahtoa -kampanja käynnistyi 11.1.2018 ja se kestää koko vuoden.

Joka kuukausi julkaistaan uusi omaishoitajan tahto eli näkökulma, joka valottaa omaishoidon arkea ja paikallisten omaishoitoyhdistysten työtä.
Heinäkuun tahtona on ymmärrys, jota käsittelen tässä blogissa. Toimin yhdistyksessämme Omaistoiminnan ohjaajana ja halusin kertoa kohtaamisistani työssäni omaishoitajien, heidän läheisten ja entisten omaishoitajien retkeltä. Kohtaamisissa tulee esille erilaiset tilanteet, joissa tarvitaan ymmärrystä toinen toista kohtaan.

Eräs rouva oli jäänyt leskeksi kuukausi sitten, mutta oli onneksi jaksanut lähteä retkelle. Kaikki omat harrastukset olivat jääneet puolison sairauden myötä. Siinä sitten yhdessä muiden samassa pöydässä istuvien kanssa kannustettiin ja rohkaistiin häntä, välillä sanoja ei ollut, oltiin rauhassa vain hiljaa. Sitten aloimme yhdessä miettiä, mitä toimintaa paikkakunnalla eri tahot järjestävät ja mihin voisi mennä, ettei jäisi liiaksi yksin. Päivä kerrallaan mennään tässä vaiheessa. Sellainen ajattelumalli tuntui auttavan monia muitakin.

Yhden pariskunnan kanssa aloitin keskustelun kysymällä millä tapaa omaishoitajuus kuuluu heidän elämään. Arvelin, että he pitävät yhdessä huolta toisen ikääntyneen äidistä tai isästä, mutta niin ei ollutkaan. Monesti sairaudet eivät näy ulospäin, niin kuin ei nytkään. Miehellä oli todettu muistisairaus muutama vuosi sitten. Vaimo kertoi, että mies on avoimesti puhunut sairaudestaan, yhdessä todettiin, että niin on paljon helpompi olla. He näyttivät erityisen levolliselta parilta, toisesta välittäminen huokui heistä.

Ruokapöydässä istuin erästä pariskuntaa vastapäätä, vaimo oli muistisairaan miehensä omaishoitaja. Miehen sairaus oli edennyt jo vähän pidemmälle ja vaimo kertoi kuinka hän ei tahdo jaksaa toistella monia asioita useaan kertaan arjessa. Mihin ollaan menossa, mikä päivä nyt on jne. Mies alkoi keräillä astioita pois ja vaimo pyysi miestä tuomaan hänelle jälkiruuaksi tarjolla olevan jäätelön. Mies lähti ja toi oikein kohteliaan ja ystävällisen näköisenä vaimolleen kahvin ja kaksi sokeripalaa, mutta ei jäätelöä. Vaimo tuskastuneena laittoi kahvikupin tarjottimelle takaisin ja sanoi ettei hän sitä halunnut. Minä hain lopulta rouvalle jäätelön, ehkä olisimme miehen kanssa voineet yhdessä hakea jäätelön vaimolle.

Erään pariskunnan kanssa keskustelimme heidän arjestaan. Mies oli halvaantunut muutama vuosi sitten. Hän kertoi, että puhe ei ole vielä palautunut, mutta totesin että hyvin häntä ymmärrän ja kyllä puheesta selvän saa. Todettiin yksissä tuumin, että ehkä puhe ei koskaan palaudukaan entiselleen. Näin on asia hyväksyttävä. Vaimo kertoi, että talon työt ovat jääneet hänen tehtäväksi ja tekemistä riittää. Mies puisteli päätään aidosti myötätuntoisena, kun arki on nyt näin, ettei hän pysty auttamaan.

Yksi vanhempi nainen kertoi olevansa ”se hoidettava”. He asuvat siskonsa kanssa yhdessä, hänellä on muistissa ongelmia ja tarvitsee toisen ihmisen tukea. ”Nyt meitä asuu yhdessä kaksi vanhaa piikaa” hän iloisena, nauraen kertoi. Nainen oli kiinnostunut kuulemaan mikä on omaishoitajien yhdistys ja millaista toimintaa me järjestämme tueksi omaishoitajille.

Olipa se todella antoisa päivä monien mielenkiintoisien kohtaamisten myötä.