Olen koulutukseltani hoitaja ja teen kolmivuorotyötä sairaalassa. Asun sisaruksistani lähimpänä äitiämme, n. 30 km päässä. Isäni eläessä olin hänen omaishoitajansa ja tällä hetkellä omaishoidan äitiäni. Sisarukseni painostivat minua ryhtymään siihen, ja perheeni lupasi auttaa minua.
Äitini hoiti pitkään isää, mutta väsyi lopulta ja pyysi minulta apua. Pitkän mietinnän jälkeen lupasin auttaa häntä. Isälläni oli monta sairautta ja sairaudet alkoivat muuttaa hänen persoonallisuuttaan ja heikentää muistia. Saimme pikku hiljaa ja pienissä erissä tietoa hänen sairauksistaan. Hän piilotteli tietoja ja halusi mennä yksin lääkäriin ym. tutkimuksiin. Äitinikään ei aina tiennyt hänen asioistaan. Isäni oli aina sairaalassa nimettömänä ja hoitohenkilökunta ei saanut luovuttaa hänestä tietoja kenellekään. Loppuaikoina hän ei enää muistanut pyytää nimettömyyttä ja oli vihainen, kun menimme katsomaan häntä sairaalaan tai lähdimme tutkimuksiin mukaan.
Minut kirjattiin kotisairaanhoidon kirjoihin omaishoitajaksi. Sain taistella monesta asiasta isäni kanssa. Jouduin esimerkiksi kertomaan lääkärille, kuinka autolla ajo tulisi kieltää isältä, mistä asiasta isä oli minulle pitkään vihainen. Saimme onneksi isälle oikeuden käyttää taksilippuja menoihinsa. Kaikkia pieniä asioita tapahtui isäni kanssa. Niille voi nyt nauraa, mutta silloin ne olivat isoja asioita ja vaativat uuden oppimista
Sitten isäni sairastui. Hän joutui teholle ja odottamaan leikkaukseen pääsyä. Vieraillessani äitini kanssa isän vuoteen vierellä sanoin lääkärille isäni toiveen olevan, ettei hän joutuisi makaamaan vuosikausia puhumattomana vuoteessaan. Lääkäri varmisti asian isältäni ja elvytyskielto kirjattiin papereihin, mistä asiasta isäni kiitti minua vielä lähtiessäni. Leikkaus onnistui hyvin, mutta sen jälkeen tuli komplikaatio, tajunnan menetys, eikä isäni herännyt enää. Tämä sairaalareissu oli hänen viimeinen matkansa. Sain käydä isän luona hänen viimeisenä yönään hyvästelemässä hänet.
Olin äärettömän huojentunut ja helpottunut, kun isäni kuoli ja omaishoitosuhde katkesi. Kannoin tästä reaktiosta syyllisyyttä. Aika pian isän kuoleman jälkeen myös äitini sairastui. Olin luvannut huolehtia hänestä, osin siitäkin syystä, että syyllisyys isän kuoleman aiheuttamasta helpotuksen tunteesta oli niin vahva. Äitini joutui leikkaukseen ja oli sen jälkeen pitkään sairaalassa kuntoutettavana. Sain olla yksi hänen lapsistaan tuona aikana, enkä mikään omaishoitaja, joka huolehtii arjesta.
Nyt äitini asuu yksin kerrostalossa. Useita seesteisiä vuosia on kulunut kotihoidon avustuksella. Äskettäin kotihoidon sairaanhoitaja ilmoitti äidilleni ja minulle, että henkilökunnan vajauksen vuoksi ja äidin ollessa paremmassa kunnossa kotihoidon käyntikertoja vähennetään.
Koen usein syyllisyyttä, kun en pääse käymään äitini luona tarpeeksi usein. Toisaalta taas koen, että minulla ei ole aikaa omiin harrastuksiin, eikä omasta perheestä huolehtimiseen riittävästi. Osa lapsistani asuu jo poissa kotoa ja meillä on lapsenlapsia. Jaksaminen on koetuksella. Kuitenkin meillä on äitini kanssa ollut hauskojakin muistelutuokioita, ja olen myös nauttinut hänen seurastaan.
Kirjoittanut: Eräs omaishoitaja
Hyvä artikkeli :)