Etäomaishoivatilanteeni muuttui radikaalisti toukokuussa, kun olimme lähdössä äitini kanssa perheystävämme synttäreille. Illalla vielä entrasimme hänen kansallispukuansa, kun aioimme pukeutua oikein juhlallisesti synttäreille. Aamulla sitten hän hädin tuskin pääsi liikkeelle, ja en saanut oikein selville, mitä on yön aikana tapahtunut? Oliko hän kaatunut vai oliko tullut jokin sairauskohtaus? Äitini oli asunut yksin vuoden kahden kissan kanssa kotipalvelun, omaisten ja ostetun avun turvin isäni kuoltua. Tietenkin olimme siskoni kanssa miettineet, onko asumismuoto ja annettu apu riittävä, mutta hän vaikutti tyytyväiseltä. Muistisairaus aiheuttaa vain sen, että miettii, onko kysyttäessä hänen antamansa vastaus hänen oikea mielipiteensä?
Niin siinä kävi, että hänestä tulikin tuon jälkeen pyörätuolissa istuva. Vasta monien lääkärikäyntien, kuvausten ja tutkimusten jälkeen syy kävelykyvyn menetykseen löytyi, mutta aikaa tähän kului puoli vuotta. Onneksi olemme hankkineet ja ostaneet hänelle fysioterapiaa ja hermoratahierontaa, jotka auttavat jalkojen toimintakyvyn pikku hiljaa palautumiseen, mutta kotiin pääsemistä ne eivät auta. Jalat alkavat jo toimia, mutta tietenkin voima jaloista on mennyt ja siksi vielä ei olla päästy siihen, että hän seisoisi omilla jaloillaan edes sen ajan kun siirtyy paikasta toiseen.
Siis jouduimme tekemään sisareni kanssa päätöksen äidin muuttamisesta pois omasta kodistaan palvelukeskukseen. Vaikka asiasta oli keskusteltu monesti etukäteen ja olimme varmaan väsyneitäkin vastuusta ja huolesta, niin kyllä on myönnettävä, että päätös piti tehdä kuitenkin äkkiä. Samaan rytäkkään tuli äidin talon tyhjennys, joka oli todella tunteita ravisuttava. Siinä käytiin läpi kuudenkymmenen aviovuoden ja kolmenkymmenen tässä talossa asumisvuoden tavaroita. Ennen kaikkea muistoja: tämä matkamuisto liittyi siihen ulkomaanmatkaan, tämä valokuva siihen perhejuhlaan, tämä kirje heidän seurusteluunsa. Jokainen tavara kertoi jonkin tärkeän tapahtuman tai aikajakson äitini ja isäni elämässä. Monta kyyneltä vierähti ja monta asiaa muistui mieleen, jotka olivat jo unohtuneet.
Muutos omassa elämässäni on huomattava, nyt etäomaishoiva ei määrittele ajankäyttöäni. Mitä minä teen kaikella ajalla? On aikaa suunnitella viikonloppuisinkin omia menoja, ei tarvitse heti viikonlopun alkaessa ajaa äidin luokse antamaan silmätippoja, ruokaostoksille ja muita hänen sekä talon asioita hoitamaan. Muutos on tapahtunut myös meidän suhteessa: olen nyt ennen kaikkea tytär, en hoitaja. Käyn häntä katsomassa palvelukeskuksessa, käytän pyörätuolilla kävelyllä ja laulamme yhdessä hänelle tuttuja lauluja. Tärkeää onkin saada se hiljainen tieto hänen elämästään hoitajille: mistä hän pitää, mistä ei pidä, lempiväri ym. Ennen kaikkea se, mikä ilahduttaa häntä kaikkein eniten ja millä asiat saa luistamaan: huumorilla, sanoilla leikittelyllä, sananlaskuilla, laululla.
Suru on tietenkin läsnä vielä joskus, se yhteinen kotitöiden tekeminen on nyt ohitse. Samalla siinä tuli käytyä läpi kylällä tapahtuneita asioita ja kerrottua perheen kuulumiset. Jutellaanhan sitä nytkin, mutta ympäristö on joinakin päivinä hänelle outo ja hoitajat eivät pysty liittämään juttelua hänen kokemuspiiriinsä. Helpotus on tietenkin, että hän on turvassa: ei tarvitse huolehtia, kaatuuko tai sattuuko jotakin muuta tapaturmaa yksin hänen kotona ollessaan. On myös seuraa toisista asukkaista. Tämä uusi elämänmuutos on vain käytävä läpi.
Kirjoitti Annamaija