Suomalainen kansalaisyhteiskunta on pitkään rakentunut ajatukselle, että sosiaali- ja terveysjärjestöt tekevät työtä, joka usein täydentää julkisia palveluja ja monissa tilanteissa myös ehkäisee raskaampien palvelujen tarvetta. Valtaosa sote-järjestöjen työstä on konkreettista ihmisten tukemista arjen vaikeissa tilanteissa ja juuri siksi järjestöjen rahoituksen tulee olla vakaalla ja poliittisesti riippumattomalla pohjalla. Kun järjestöiltä leikataan niiden toimintaedellytyksiä, seuraukset eivät jää organisaatioiden tasolle. Ne näkyvät suoraan ihmisten arjessa.
Suomen hallitus on jo aiemmin päättänyt leikata sote-järjestöjen rahoituksesta 140 miljoonaa euroa eli lähes 40 prosenttia. Monelle järjestölle nämä päätökset ovat jo nyt merkinneet toiminnan supistamista, henkilöstön vähentämistä ja palvelujen karsimista. Viime aikojen keskustelu sote-järjestöjen rahoituksesta herättää lisää huolta ja jopa tyrmistystä. Uusi sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman totesi hiljattain Ylen Ykkösaamussa, että järjestötuista löytyy edelleen leikattavaa. Samassa yhteydessä hän puhui “kalliista järjestörälssistä” ja totesi, että järjestökentässä on “rönsyjä karsittavaksi”. Tällainen retoriikka antaa virheellisen kuvan järjestöjen työstä, merkityksestä ja tuloksellisuudesta. Kun puheissa vihjataan järjestöjen olevan “rönsyjä” tai “kallista rälssiä”, syntyy kuva, että niiden toiminta olisi jotenkin toissijaista ja tehotonta. Todellisuudessa sote-järjestöjen rahoitus on yksi tarkimmin seuratuista avustusjärjestelmistä Suomessa – ja tulosten perusteella järjestöt tavoittavat vuosittain miljoonia ihmisiä sekä ehkäisevät raskaampien palvelujen tarvetta. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että sakset osoittavat jälleen järjestöjen suuntaan tulevan kehysriihen alla.
On täysin kestämätöntä, jos sote-järjestöjen rahoitukseen liittyvät linjaukset alkavat perustua poliittisiin mielikuviin tai ministerin puoluetaustan mukaisiin näkemyksiin järjestökentästä. Päätösten tulee nojata tutkittuun tietoon, vaikuttavuuteen ja todellisiin tarpeisiin, ei mielikuviin. Tarvitaan aitoa vuoropuhelua järjestöjen kanssa, ei ylhäältä päin annettuja leikkauksia, jotka kohdistuvat sattumanvaraisesti ja usein kaikkein haavoittuvimpiin ihmisryhmiin. Suomi on nyt vaarallisessa keikahduspisteessä. Jos järjestöjen toimintaedellytyksiä heikennetään vielä lisää, vaarana on, että hyvinvointivaltion tukirakenteita puretaan tavalla, jota on myöhemmin vaikea korjata. Aktiivinen ja monimuotoinen kansalaisyhteiskunta on ollut yksi Suomen keskeisistä vahvuuksista. Se on syntynyt vuosikymmenten aikana luottamuksen, yhteistyön ja pitkäjänteisen työn tuloksena. Tätä perustaa ei pitäisi horjuttaa lyhytnäköisellä politiikalla.
Minnamaria Salminen
toiminnanjohtaja
Oulun seudun omaishoitajat ry
Annemari Eskola
toiminnanjohtaja
Oulun seudun kehitysvammaisten tuki ry
Tämä kirjoitus julkaistu myös Kalevan mielipidekirjoitus-osastolla
