Tämän blogisarja, erityislapsiperheiden arkea ja elämää (1/6), liittyy vuosina 2018-2021 toimineeseen Erityistä Energiaa -hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli erityislapsiperheiden eriarvoisuuden vähentämiseen järjestölähtöisen, ennaltaehkäisevän perhetyön avulla. Hanke oli osa Kaikille eväät elämään -avustusohjelmaa, joka edisti lasten, nuorten ja perheiden yhdenvertaisuutta vuosina 2017-2020. Ohjelmaan kuului 23 hanketta ympäri Suomea sekä koordinaatiohanke Lastensuojelun Keskusliitossa. Toimintaa rahoitti STEA.
Peliin Tiikeri Tuo!
Yhdeksänvuotias poikani analysoi taannoin aamiaisella murolautasensa sisältöä ääneen. ”Iskä, miksi nämä murot eivät voisi olla sellaisia, että olisi pelkästään noita jugurttilastuja eikä ollenkaan noita ruskeita perusmuroja?”. Puntaroimme aihetta tovin jos toisenkin, käyden läpi erilaisia makumieltymyksiä ja terveellisyysnäkökulmia. Luulimme yhdessä vaiheessa jo tehneemme läpimurron täydellisten aamiaismurojen kehittelytyössä, kunnes päädyimme aamuisessa pohdinnassamme seuraavaan lopputulemaan: jugurttilastujen yksi tärkeimpiä tehtäviä on osaltaan auttaa ruokailijaa pääsemään rusehtavanharmaan murolautasensa loppuun saakka. Ne voimauttavat tasaisin väliajoin raikkaudellaan ja suloisella makeudellaan ja antavat pientä piristystä aterioijalleen unisen muroäyskäröinnin keskellä. Eräänlaisia voimamuroja siis.
Kolmisen vuotta ennen muroepisodia aloittelin työskentelemään perhetyön kehittäjänä Oulun seudun omaishoitajien Erityistä Energiaa -hankkeessa. Hankkeen toiminnallisen vaiheen aikana kohtasimme perhetyössä yhteensä 15 erityislapsiperhettä, jotka syystä tai toisesta olivat jollain lailla väliinputoajina eräänlaisessa palvelullisessa paitsioasemassa. Hankkeemme perhetyöhön osallistuneilta perheiltä emme olleet vailla diagnooseja, puoltolausuntoja tai todistuksia, pelkkä vanhemman/vanhempien kokemus lapsen/lasten erityisyydestä riitti. Perhetyössä pidimme alusta lukien tärkeänä tulokulmana koko perheen asiakkuutta, sitä, että jokainen perheenjäsen tulee työssämme kohdatuksi sekä omana itsenään, että korvaamattomana osasena perheyhteisöään. Keskiössä ei niinkään ollut erityislapsi, vaan koko perhe.
Perhetyöjaksojen aikana tiimillämme oli etuoikeus työskennellä ainutlaatuisen valloittavien perheiden ja perheyhteisöjen kanssa. Erilaiset perhemuodot ja- tilanteet toivat kehittämistyölle näkökulmaa, jota olimme jo lähtökohtaisesti kaivanneet. Toimintaamme osallistui yhden vanhemman perheitä, perheitä, joissa oli useampi kuin yksi erityislapsi, perheitä, joissa lapsilla on kaksi kotia, kaksikielisiä perheitä, jne. Kaikissa perheissä oli omat persoonalliset perhekulttuurinsa, tapansa toimia ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Yksilöllisiä olivat myös perheiden tuen tarpeet sekä niinikään voimavaratekijät, vaikkakin näistä yhteisiäkin nimittäjiä kyettiin osoittamaan. Viimeksi mainitut olivat jo hankehakemuksen kirjoittamisvaiheessa mukana, osana erityislapsiperhetyön ajatuksellista raamitusta: voimavarat sekä niiden vahvistaminen.
Tarjoamamme perhetyö oli perheille täysin ilmaista, vapaaehtoista, matalan kynnyksen toimintaa, jossa voimakkaasti korostui ennaltaehkäisevä tulokulma. Perhetyöhön hakeuduttiin sähköisen lomakkeen täyttämisen kautta, johon perheet mm. kuvailivat perhetilannettaan sekä asioita, jotka kokevat senhetkisessä arjessaan kuormittavina ja uhkaavat perheen hyvinvointia joiltain osin, sekä kuvauksen heidän saamistaan palveluista. Perheiden kuvatessa senhetkisiä tilanteitaan voitiin todeta, että valtaosin tuen tarpeet ja kuormittavuustekijät liittyivät erityislapsen asioihin, palveluiden epämääräisyyteen sekä perhedynaamisiin seikkoihin. Jälkeenpäin ajateltuna lähtötilannekuvauksissa loistivat poissaolollaan perheiden jo olemassa olevat hyvät ja toimivat asiat sekä voimavaratekijät. Miksi? Koska emme niitä koskaan kysyneet.
Sellaista se on. Kehittämistyö. Alkua ei voi elää uudelleen loppuvaiheen tiedoin. Ideaalitilanteen aikahyppyleikissä voimme vain jälkikäteen arvailla millaisia näkökulmia perheiden ennen varsinaisen toiminnan alkua suorittama ”resilienssi-inventaario” olisi tuonut itse perhetyöhön. Sen sijaan valitsimme automaationa tien, jota suomalainen palvelujärjestelmä on tasoittanut jo vuosikymmeniä ennen kehittämistyömme käynnistymistä: ihmisten on palveluita saadakseen korostettava elämää vaikeuttavia tekijöitä, sairauksia, vammoja, jne. Puolustukseksemme todettakoon, että kannoimme perheiden vahvuuksien ja olemassa olevien voimavaratekijöiden vahvistamista mukana toiminnassa kun se käyntiin saatiin. Perhetyön aikana perheiden sanoittamissa kokemuksissa nousivat esiin usein ammattilaisten ongelmalähtöiset lähestymistavat. Ongelmatekijöiden eristämisen ja tehokkaan hoitamisen mentaliteetin alle jäävät usein piiloon isommat kokonaisuudet, jotka vaikuttavat perheen tilanteeseen. Koko perheen tilanteesta voimavaralähtöisesti puhuminen ei tarkoita ongelmien ja haasteiden vähättelyä vaan päinvastoin on tärkeä elementti niistä eteenpäin pääsemisessä. Esimerkiksi erityislapsen käyttäytymisen haasteiden takana voi olla muutakin kuin erityispiirteisiin liittyvä syy-seuraussuhde. Problematiikan takaa löytyy aina myös voimavaroja ja vahvuuksia. Erityislapsi, jonka asioiden äärelle erinäiset verkostot ja ammattilaistahot yhdessä perheen kanssa kokoontuvat usein lukuisia kertoja ongelmanratkaisullisissa tarkoitusperissä, voi lopulta olla perhedynaamisessa mielessä juuri se avainelementti, joka pitää perheen arkea ja ihmissuhteita koossa. Täynnä voimavaroja ja vahvistavia piirteitä siis. Eräs tällaista perhetilanteiden kokonaisuuden näkemistä sumentava tekijä on eittämättä korostetun yksilökeskeinen suomalainen palvelujärjestelmä. Ennaltaehkäisevässä mielessä eräänlaisen perheasiakkuuden tunnistaminen olisi monellakin tapaa hyödyllisin tapa toimia.
Takaisin muroihin. Mitä sitten ovat ne elämän jugurttilastut, voimavaratekijät, jotka suojaavat ja kannattelevat erityislapsiperheitä hektisessä arjessa? Hankkeen toiminnallisen vaiheen aikana keräämämme perheiden voimavarapankki on jaettu seuraaviin yläkäsitteisiin: tunnetaidot (esim. sisarusten välinen yhteys), arjen hallinta (esim. vanhemman kyky ottaa omaa aikaa, kyky ylläpitää rutiineja), perheiden väliset sisäiset suhteet (esim. avoin vuorovaikutus perheessä, sisarusten välinen hellyys), perhekulttuuri (esim. perheen yhteisöllisyys, elämästä nauttiminen, kodin tärkeys), resilienssi (esim. kokemuksen tuoma luottamus omaan pärjäämiseen, kyky ottaa asiat asioina), vanhemmuus (esim. lasten harrastuksissa mukana olo, vanhempien luottamus omaan kokemukseen ja asiantuntijuuteen), ulkoiset voimavaratekijät (esim. luomuverkostojen läsnäolo). Näiden perheissä asuvien voimavaratekijöiden peilaaminen takaisin perheille itselleen oli vaikuttava ja ajatuksia herättävä kokemus. Tällaisissa elementeissä odottaa tälläkin hetkellä sote-alan ammattilaisista löytäjäänsä ja sanoittajaansa valtava annos vastalääkettä erityislapsiperheiden arjen kuormitustekijöille ja haasteille. Tarvitaan vain rohkeutta tuoda tiikeri peliin.
Tuukka Reinikainen
Kirjoittaja on toiminut perhetyön kehittäjänä Oulun seudun omaishoitajien Erityistä energiaa-hankkeessa vuosina 2018-2021.