Aktiivisesti läsnä – Isänä

lokakuu 31, 2014

Puolitoistavuotta sitten keväällä kävin toimistolla ensimmäistä kertaa, tarkoituksena oli hakea vertaistukea ja sisältöä elämääni vaimoni kuoleman jälkeen. Koin tärkeäksi lähteä kotoa liikkeelle, muistelee Urpo Unnbom ensimmäistä kosketustaan Oulun seudun omaishoitajayhdistyksen toimintaan. Aiempi kokemus yhdistystoiminnasta helpotti päätöstä lähteä katsomaan, mitä tällä järjestöllä oli tarjota sen hetkiseen elämäntilanteeseen. Tästä eteenpäin hän olisi perheen ainoa omaishoitaja pojalleen, Jussille.

Kolmivuotiaana Unnbomin perhe sai kuulla pojallaan olevan kehitysvamman. Tätä aiemmin huoli oli herännyt vanhemmissa, koska taaperon kävelyn ja puhumisen oppiminen tuntui tapahtuvan hitaammin kuin veljellään.

”Olimme Hietasaaren vauhtipuistossa ja Jussin suusta alkoi tulla hänen elämänsä ensimmäiset selkeät sanat näkemiinsä asioihin.”

Nuo pitkään odotetut sanat ovat painuneet Urpon mieleen onnellisena hetkenä. Muistakin Jussin kehitysaskeleista on iloittu perheessä ja tällaiset hetket ovat vielä nykyäänkin tärkeitä muistoja. Pojan diagnoosin saaminen tuntui aluksi pahalta, mutta samaan aikaan helpottavalta kun vihdoinkin asioille löytyi selitys. Muistan ajaneeni autolla heti diagnoosin saannin jälkeen Oulusta Rantsilaan töihin, jolloin katsoin elämää pitkälle tulevaisuuteen. Ymmärsin, että työhön liittyviä asioita täytyisi katsoa uudesta näkökulmasta, jossa Jussin hyvinvointi olisi ensisijaista.

Työnjako kotona meni luonnollisesti. Jussi on ollut isän poika alusta asti. Vaimollani oli liikkuvampi työ ja epäsäännöllisemmät työvuorot, joten senkin perusteella Jussi oli enemmän minun kanssani. Läsnäoleminen nousi tärkeänä esille sopeutumisvalmennuskursseilla. Siitä tuli ohjenuora, jonka Urpo on ottanut tosissaan.

”Halusin olla mahdollisimman paljon kotona ja läsnä. Ura- ja työvalinnoissa olen ilmoittanut työpaikoilleni hyvissä ajoin tilanteestani. Työnantajat ovat ottaneet tämän todella hyvin ja ymmärtäväisesti vastaan.”

Ouluun Unnbomin perhe muutti vuonna 2003. Muuton jälkeen kävimme ensimmäisiä palavereja Jussin palvelusuunnitelmasta sosiaalityöntekijöiden kanssa. Siellä nousi esille kysymys omaishoidontuesta. Emme olleet aiemmin edes osanneet hakea tai kaivata sellaista. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tulin edes ajatelleeksi että olisimme omaishoitajia. Vieläkään en varsinaisesti koe olevani omaishoitaja vaan isä.

Urpo ehti olla vaimonsa kanssa yhdessä 43 vuotta. Puolison kuolema ei ole muuttanut ainakaan elämän rutiineita. Edelleenkin aamulla huolehdin Jussin hereille ja päivätoimintaan. Hän tarvitsee huolenpitoa ja määrätyt asiat minun pitää hoitaa hänen puolestaan. Se kuuluu kuitenkin luonnollisena osana tähän elämään. Arjen hauskoina ja iloisina asioina Urpo mainitsee Jussin kanssa yhteiset menemiset. Käymme yhdessä Kärppäpeleissä, konserteissa, laulamassa karaokea ja matkustelemme vuosittain Kreikassa.

Kolmikymppinen Jussi asuu Urpon kanssa kotona. Jussilla ei ole omakohtaista halua muuttaa pois kotoa, mutta hän käy asumassa 7 päivää kuukaudessa toisaalla. Tilapäishoitopaikkojen vaihtoehtojen vähäisyys on tuonut haasteita molemmille. Tärkeää olisi, että voisi kokeilla ja löytää sellaisen paikan, joka tuntuisi Jussista sopivalta. Varsinkin Jussin tulevaisuutta silmällä pitäen olisi tärkeää saada hyviä kokemuksia toisaalla asumisesta. Minun ja Jussinkin kannalta olisi toivottava tilanne, että Jussin itsenäistymisprosessi pääsisi näin etenemään.

Syksyllä 2013 Urpo valittiin Oulun seudun omaishoitajat ja läheiset ry:n hallitukseen.

”Koen positiiviseksi olla mukana ja että tällaista toimintaa on olemassa. On tärkeää, että omaishoitajista tiedetään yhä enemmän, ja että heidän etujaan ajetaan. Aliarvostettua työtähän tämä on, mutta yhteiskunnalle se on suuri säästö. Valitettavasti edes päättäjät eivät ymmärrä sitä.”

Puhelin soi, Urpo vastaa: ”Terve, mitäs Jussi? Kaikki hyvin?”

 

Kirjoittanut: Tiia Ikonen & Marjo Pekonen